Niiden välillä on merkittäviä erojaVähätyppipitoiset höyrykattilatja tavalliset kattilat. Keskeiset erot ovat polttotekniikassa, päästömittareissa ja käyttövaatimuksissa. Lisäksi ne ovat yhteensopivia eri ympäristöpolitiikan kanssa, eikä niitä voida yksinkertaisesti korvata toisillaan
Ratkaisevin ero on typen oksidien (NOₓ) päästöjen pitoisuus. Tavallisissa kattiloissa käytetään suhteellisen perinteisiä polttomenetelmiä, joissa NOₓ-päästöt yleensä ylittävät 400mg/m³, mikä vaikeuttaa nykyisten tiukkojen ympäristöstandardien noudattamista. Sitä vastoin matalan -typpikattilan päästöt voivat olla 30-80 mg/m³ optimoimalla polttorakennetta (kuten vaiheittaista polttoa ja savukaasujen kierrätystä) tai käyttämällä täysin esisekoitettua polttotekniikkaa, joka noudattaa täysin paikallisia ympäristövaatimuksia.
Myös niiden polttojärjestelmien rakenteet eroavat toisistaan. Vähätypen -höyrykattiloiden polttimet ovat tarkempia, ja ne edellyttävät tarkkaa ilman-polttoaineseossuhteen ja palamislämpötilan säätöä NOₓ:n syntymisen vähentämiseksi korkeissa lämpötiloissa. Toisaalta tavallisten kattiloiden polttimet ovat rakenteeltaan suhteellisen yksinkertaisia, ja niissä on keskitytty lämpötehoon ja palamistarkkuuden säätö heikosti.
Lisäksi näiden kahden välillä on eroja käyttökustannuksissa ja sovellettavissa skenaarioissa. Vähätyppisillä-höyrykattiloilla on korkeampi alkuperäinen ostohinta, mutta ne voivat auttaa välttämään ympäristösakkoja, ja jotkut alueet tarjoavat niille ympäristötukia. Tavallisten kattiloiden hankintakustannukset ovat pienemmät, mutta niitä ei voi enää käyttää tiukoilla ympäristömääräyksillä. Pitkän-pitkän aikavälin näkökulmasta vähätyppiset höyrykattilat sopivat paremmin jatkuvaa toimintaa vaativiin skenaarioihin, kuten teollisuustuotantoon ja lämmitykseen, ja niistä on tullut yleisin valinta politiikan ohjauksessa.
